Löysin vanhoja kirjeitäni, joita olin lähettänyt ystävälleni ja äidilleni. Olin lukion jälkeen lähtenyt vuodeksi töihin ulkomaille, peräti Tukholmaan asti. Silloin, ei-spostin ja tekstarin ja somen -aikaan se tuntui kaukaiselta kaupungilta. Puhelimella ei soiteltu kuin hätätapauksessa, koska se oli kallista. Yhteydenpito tapahtui käsin kirjoittamalla kirjeitä. Sain myös kaikilta lukionajan kavereiltani kirjeitä, ja nekin on tallessa.

Tämä ei tapahtunut 1900-luvun alussa vaan 1980-luvulla, ei niin kauan sitten.

Kirjeissä kerron arjen kuulumisia, kavereille kerron ihastumista, äidille kerron hotellin arjesta.

Jälkeenpäin olen miettinyt miltä äidistäni tuntui kun soitin hänelle, kysyäkseni täysin yllättäen lupaa lähteä töihin Ruotsiin, kahden viikon sisään soitosta, täysin yllättäen. Se vuosi oli minulle yksi parhaimmista ja ennen kaikkea herätys siihen että maailmaa on ympärillä, erilaisia ihmisiä, erilaisia kulttuureja. On hyvä tehdä hyppyjä oman mukavuusympyrän ulkopuolelle, etenkin nuorena.

Tänä vuonna oma lapseni lähti maailmalle, reppureissulle hieman kauemmas Aasiaan. Paluulippua ei ostettu menolipun yhteydessä. Skype, (vaikkakin välillä ei toiminut), facebook, instagram toivat tunteen että hän ei olekaan niin kaukana, niin kaukana kun Tukholma oli 30 vuotta sitten.

Nyt hän saapui puolen vuoden jälkeen takaisin. Minulla on tunne, että hän löysi sieltä toisen kodin ja paljon ystäviä.

Jos lähteekin vielä takaisin tai uudestaan muualle, ei minun tarvitse täällä miettiä pärjääkö hän siellä. Kyllä pärjää ja minäkin pärjään omassa elämässäni täällä.

 

 

 

Saukonojan koulu Liedossa oli elämäni ensimmäinen koulu. Isäni oli siellä opettajana ja sattumalta minä synnyin siihen aikaan kun asuimme koulurakennuksessa. Koulu oli siis ensimmäinen kotini.

Uskon että omat muistoni ovat tulleet lähinnä toisten kertomista tarinoista. Samassa rakannuksessa asui myös pariskunta nimeltä Ralle ja Riku. Ralle oli koulussa keittäjänä, jos nyt muistan oikein. He olivat meidän perheemme rakkaita ystäviä. Äitini kertoi että minäkin olin kuulemma joskus pienenä karannut ja kontannut Rallen ja Rikun luo. Siis ulkokautta :) jos tämä on totta niin aika hienoa. Rikusta minulla on mielikuva piippua polttavana hienona miehenä, 

Olin muutaman vuoden ikäinen kun  isäni sai uuden työn, tällä kertaa Satakunnasta Harjavallasta, Hiirijärven kylältä. 

Jälleen me muutimme koulurakennuksessa olevaan asuntoon. Täällä asui toinen lapsiperhe Inkiset. Inkisten pojasta Pekasta tuli minulle hyvä ystävä. Tästä ajasta minulla on jo enemmän muistikuvia, mutta toki tarinat ja valokuva ovat niitä vahvistaneet. 

Hiirijärven koululta muista erään ikävän tarinan kun minä ja Pekka olimme menneet koulukirjastoon ja jotenkin minä onnistuin jättämään sormeni ikkunan väliin. Olin kuulemma huutanut niin kovaa että se kuului tuon rakennuksen toisessa päässä oleviin asuintoihin (hyvät keuhkot). Lääkäriin siitä sitten mentiin ja tohtori Mekkonen oli todennut että pienen lapsen sormet ovat vielä ihmeellisen "joustavat", ei tullut murtumia eikä mikään mennyt poikki.

Täältä me sitten muutimme seuraavaksi keskustaan, tällä kertaa ei koulurakennukseen vaan ns opettajien taloon. Keskustiellä oli varattu kaksi taloa opettajien perheitä varten. Oman kouluni aloitin Harjavallan Pitkäpäälän koulussa Merstolassa, josta minulla on myös hyviä muistoja, koska opettajamme Seija Collander oli vaan niin viehättävä persoona, nuori opettaja joka rakasti työtää ja meitä. Isäni oli siirtynyt Hiirijärveltä töihin keskustan kouluun, muistaakseni sitä kutsuttiin oppikouluksi tai keskikouluksi.

Siihen aikaan kansankoulua käytiin siis 1-4 luokkaa josta sitten siirryttiin joko kansalaiskouluun tai oppikouluun jota käytiin taasi 1-5 luokkaa.

Isäni kävi kesäaikaan kouluilla tekemässä puukäsitöitä koulun teknisissä tiloissa ja muistan että siellä minäkin pyörin aina välillä. Parasta oli jos pääsi liikuntasaliin, ja siellä oli ne ihana köydet ja katosta roikkuvat renkaat minkä varassa tuli roikuttua monen monta kertaa. Puukäsityö salissa oli myös mahtavaa kun pääsi tekemään jotain pientä näperrystä, löysin hienoja puisia hukkapaloja ja muita aarteita.

Pitää mainita myös rakennus nimeltä Kotipirtti, työväentalo Merstolassa, jossa isäni teki talkoolaisena myös töitä kesällä. Sielläkin tul hengailtua ja nautittua vanhan rakennuksen hengestä.

Seuraava elämäni koulu olikin Sibelilius-Akatemia. En toki asunut siellä, mutta koska opiskelin pitkään, aloitin työtkin siellä opintojen alkuvaiheessa, on Sibelius-Akatemian rakennuksista tullut tuttuja ja kotoisia, jopa Musiikkitalossa on hyvä olla. Toki ennen Musiikkitaloa, minun opiskeluaikanani, oltiin ensin Fredalla, sitten muutimme Pitäjänmäen eli P-talon tiloihin. Rakennuksista myös Töölönkadun toimipiste sekä Pohjoisen Rautatiekadun R-talo ovat tuttuja. 

Musiikkitaloa ja P-taloa lukuunottamatta kaikissa näissä rakennuksissa yhteistä on ollut se, että rakennukset ovat olleet vanhoja. Niissä on omat tuoksunsa ja tunnelmansa.

Koulut ja hyvät muistot kuuluvat yhteen minulla. Toisaalta koulurakennukset ovat muodostuneet osaksi elämääni, ihan niin kuin koditkin.

hetken päästö ja nopea flanttismi liittyy ei sen pienempään kuin elämään:

Miksi puhuminen on joillekin niin vaikiaa, miksi vaikeneminen on kultaa?

(kuvalla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä itse asian kanssa)

Nyt ei ole tarkoitus puhua Naurun saarista mitkä sijaitsevat jossain lähellä päiväntasaajaa vaan ihan nauramisesta. Ihmisten erilaiset naurun äänet ovat hauskoja, parhaimmillaan ne alkavat naurattamaan vaikkei itse alkuperäinen aihe olisi ollutkaan naurettava. Toiset hihittävät, toiset kaakattavat, toiset hohottavat tai hirnuvat. Joillakin nauru on hiljaista hytkymistä ja hetkittäin pärskähtää jotain äänekästä, toisten nauru on taas varsin jatkuvaa ja kovaa hakkaavaa hekotusta.

Rakastan nauramista koska sen jälkeen on niin hyvä olo, vaikka joskus, ihan vilpittömästi, vatsalihakset joutuvat koetukselle tai joskus tuntuu että pissii housuihinsa. Rakastan kyllä myös sitä naurun ensiastetta jolloin ei vielä käkätä mutta suu menee hymyyn väkisin ja koko kehon valtaa sellainen räjähtävä onnellisuuden tunne.

Naurussa elimistö alkaa erittää endorfiinejä, hyvän olon hormooneja ja kortisoliarvot alenevat, kortisoli on tunnettu stressihormoonina. Eli se oma tunne, ihana rentoutunut olo on todistettavissa ihan tieteellisestikin.

Rakastan naurussa myös sitä, että joskus se toimii ikävässä tai hankalassa tilanteessa eräänlaisena hätävarana. Musta huumori on sallittua ainakin sairastuneiden kesken, jopa lääkärinkin kanssa voi joskus nauraa jos juttu oikein napsahtaa sopivaan hetkeen. Totisesti vaikka nauru ei paranna sitä tautia se todella hetkeksi poistaa kaikki maailman murheet.

Pienen lapsen naurussa on toki aina jotain maalman kauneinta. Olen monesti ajatellut että se jota lapsen nauru ei naurata on pakko olla jotenkin tunnetasolla kuollut tai vähintää lukossa.

 

Lisäksi on sitten ne eläimet, jotka ehkä eivät omasta mielestä naura vaan saattavat sen sijaan esim. läähättää, mutta jos kasvojen väritys on sopiva tai ilme vain sellainen, saattavat he näyttää meidän ihmisten silmissä nauravan ja mikä taas aiheuttaa itselle taas sen tunteen.

Kuka nauraa ja mistä syystä, toivottavasti ei kuitenkaan ilkeästi kenenkään kustannuksella. 

Naurua saisi olla vielä vähän enemmän maailmassa. Siinä vaiheessa kun omassa elämässä loppuu nauru kannattaisi huolestu.

 

Suvun tarinat ovat kiehtovia, ainakin silloin kun niissä oma perheen jäsen ei ole syyllinen. Isänäidinisä, joka suvussa tunnettiin nimeltä Kalle Ruusunen oli juuri tällainen henkilö. Jonkun käsissä hänestä voisi syntyä kiehtova lyhytelokuva.

Kallen nimi Suomen sotasurmien luetteloissa on Kalle Robert Juhonpoika Pellonperä, ikä 43, syntynyt 20.2.1875 ja kuolinpäivä 7.9.1918. Tilastoissa ja arkistoissa hänen kuolinpaikkansa on Tammisaaren vankileiri ja kuollut sairauteen vankileirillä. Se mitä arkistoista ei löydy, mutta kerrotaan että hänet olisi viety Tammisaaren murhan takia. Olisi murhannut Kumilan työväentalolla erään valkoisten, muistaakseni nimeltä Juho Peuralahti.

Suvussa kulkeva tarina on toisenlainen. Kallen tiedettiin olleen ihminen joka ei koskaan tarttunnut aseeseen. Hänen tapansa taistella punaisten joukoissa oli käyttää kynää ja julkaista artikkeleita, joista ei luonnollisesti vastapuoli pitänyt. Kynänhän tiedetään olevan aseista tehokkain.

Kalle oli mennyt naimisiin Amandan kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä Lahja Erika ja sisarensa jonka nimeä en tiedä. He asuivat Pöytyällä, Turun lähettyvillä. Elämä oli kovaa, Kalle elätti perhettään sekatyömiehenä. Kuvassa Kalle on mies lapsi sylissä ja risti otsalle piirrettynä merkkinä siitä että on kuollut. Sylissään oleva tytär on minun isoäitini.

Kalle koettiin niin suureksi uhaksi, että hänet lavastettiin murhaajaksi. Olisi teloittanut lähietäisyydeltä valkoisen. Todistajien lausunnot ovat olleet kuulemma niin uskomattomia, että ihme että sillon ei oikeus puuttunut syytteeseen. Todistajat ovat kodeistaan nähneet kaiken, tosin heidän kotinsa ovat sillä etäisyydellä työväentaloon että näköyhteyttä ei ole.

Näin Kalle tuomittiin rikoksesta mitä hän ei tehnyt. Hänet vietiin Tammisaaren vankileirille, jossa hän sairastui vakavasti. Amanda oli pyytänyt lupaa mennä hakemaan miehensä, oli pyytänyt taloudellista apua ilmeiseti myös paikkakunnan rikkaammalta väeltä. Häntä ei haluttu auttaa. Kallen ruumis on toimitettu myöhemmin johonkin Turun hautausmaalle, Amanda ei saanut haudata edes miestään.

Surullisia tarinoita, ja näitä on yhtä monta kun oli kuolluttakin, kummallakin puolella. Minun mielestä on hyvä että näistä asioista muistutetaan, näin sukutarinoina, mutta myös isompina historiallisina merkkipäivinä, jotta emme unohtaisi mennyttä ja osaisimme ihan henkilökohtaisella tasolla miettiä miten meidän tulee pitää pienimmilläkin teoilla rauhaa ja oikeutta yllä.