Tämä ei tapahtunut 1900-luvun alussa vaan 1980-luvulla, ei niin kauan sitten.

Kirjeissä kerron arjen kuulumisia, kavereille kerron ihastumista, äidille kerron hotellin arjesta.

Jälkeenpäin olen miettinyt miltä äidistäni tuntui kun soitin hänelle, kysyäkseni täysin yllättäen lupaa lähteä töihin Ruotsiin, kahden viikon sisään soitosta, täysin yllättäen. Se vuosi oli minulle yksi parhaimmista ja ennen kaikkea herätys siihen että maailmaa on ympärillä, erilaisia ihmisiä, erilaisia kulttuureja. On hyvä tehdä hyppyjä oman mukavuusympyrän ulkopuolelle, etenkin nuorena.

Tänä vuonna oma lapseni lähti maailmalle, reppureissulle hieman kauemmas Aasiaan. Paluulippua ei ostettu menolipun yhteydessä. Skype, (vaikkakin välillä ei toiminut), facebook, instagram toivat tunteen että hän ei olekaan niin kaukana, niin kaukana kun Tukholma oli 30 vuotta sitten.

Nyt hän saapui puolen vuoden jälkeen takaisin. Minulla on tunne, että hän löysi sieltä toisen kodin ja paljon ystäviä.

Jos lähteekin vielä takaisin tai uudestaan muualle, ei minun tarvitse täällä miettiä pärjääkö hän siellä. Kyllä pärjää ja minäkin pärjään omassa elämässäni täällä.

Uskon että omat muistoni ovat tulleet lähinnä toisten kertomista tarinoista. Samassa rakannuksessa asui myös pariskunta nimeltä Ralle ja Riku. Ralle oli koulussa keittäjänä, jos nyt muistan oikein. He olivat meidän perheemme rakkaita ystäviä. Äitini kertoi että minäkin olin kuulemma joskus pienenä karannut ja kontannut Rallen ja Rikun luo. Siis ulkokautta :) jos tämä on totta niin aika hienoa. Rikusta minulla on mielikuva piippua polttavana hienona miehenä, 

Olin muutaman vuoden ikäinen kun  isäni sai uuden työn, tällä kertaa Satakunnasta Harjavallasta, Hiirijärven kylältä. 

Jälleen me muutimme koulurakennuksessa olevaan asuntoon. Täällä asui toinen lapsiperhe Inkiset. Inkisten pojasta Pekasta tuli minulle hyvä ystävä. Tästä ajasta minulla on jo enemmän muistikuvia, mutta toki tarinat ja valokuva ovat niitä vahvistaneet. 

Hiirijärven koululta muista erään ikävän tarinan kun minä ja Pekka olimme menneet koulukirjastoon ja jotenkin minä onnistuin jättämään sormeni ikkunan väliin. Olin kuulemma huutanut niin kovaa että se kuului tuon rakennuksen toisessa päässä oleviin asuintoihin (hyvät keuhkot). Lääkäriin siitä sitten mentiin ja tohtori Mekkonen oli todennut että pienen lapsen sormet ovat vielä ihmeellisen "joustavat", ei tullut murtumia eikä mikään mennyt poikki.

Täältä me sitten muutimme seuraavaksi keskustaan, tällä kertaa ei koulurakennukseen vaan ns opettajien taloon. Keskustiellä oli varattu kaksi taloa opettajien perheitä varten. Oman kouluni aloitin Harjavallan Pitkäpäälän koulussa Merstolassa, josta minulla on myös hyviä muistoja, koska opettajamme Seija Collander oli vaan niin viehättävä persoona, nuori opettaja joka rakasti työtää ja meitä. Isäni oli siirtynyt Hiirijärveltä töihin keskustan kouluun, muistaakseni sitä kutsuttiin oppikouluksi tai keskikouluksi.

Siihen aikaan kansankoulua käytiin siis 1-4 luokkaa josta sitten siirryttiin joko kansalaiskouluun tai oppikouluun jota käytiin taasi 1-5 luokkaa.

Isäni kävi kesäaikaan kouluilla tekemässä puukäsitöitä koulun teknisissä tiloissa ja muistan että siellä minäkin pyörin aina välillä. Parasta oli jos pääsi liikuntasaliin, ja siellä oli ne ihana köydet ja katosta roikkuvat renkaat minkä varassa tuli roikuttua monen monta kertaa. Puukäsityö salissa oli myös mahtavaa kun pääsi tekemään jotain pientä näperrystä, löysin hienoja puisia hukkapaloja ja muita aarteita.

Pitää mainita myös rakennus nimeltä Kotipirtti, työväentalo Merstolassa, jossa isäni teki talkoolaisena myös töitä kesällä. Sielläkin tul hengailtua ja nautittua vanhan rakennuksen hengestä.

Seuraava elämäni koulu olikin Sibelilius-Akatemia. En toki asunut siellä, mutta koska opiskelin pitkään, aloitin työtkin siellä opintojen alkuvaiheessa, on Sibelius-Akatemian rakennuksista tullut tuttuja ja kotoisia, jopa Musiikkitalossa on hyvä olla. Toki ennen Musiikkitaloa, minun opiskeluaikanani, oltiin ensin Fredalla, sitten muutimme Pitäjänmäen eli P-talon tiloihin. Rakennuksista myös Töölönkadun toimipiste sekä Pohjoisen Rautatiekadun R-talo ovat tuttuja. 

Musiikkitaloa ja P-taloa lukuunottamatta kaikissa näissä rakennuksissa yhteistä on ollut se, että rakennukset ovat olleet vanhoja. Niissä on omat tuoksunsa ja tunnelmansa.

Koulut ja hyvät muistot kuuluvat yhteen minulla. Toisaalta koulurakennukset ovat muodostuneet osaksi elämääni, ihan niin kuin koditkin.

Miksi puhuminen on joillekin niin vaikiaa, miksi vaikeneminen on kultaa?

(kuvalla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä itse asian kanssa)

Rakastan nauramista koska sen jälkeen on niin hyvä olo, vaikka joskus, ihan vilpittömästi, vatsalihakset joutuvat koetukselle tai joskus tuntuu että pissii housuihinsa. Rakastan kyllä myös sitä naurun ensiastetta jolloin ei vielä käkätä mutta suu menee hymyyn väkisin ja koko kehon valtaa sellainen räjähtävä onnellisuuden tunne.

Naurussa elimistö alkaa erittää endorfiinejä, hyvän olon hormooneja ja kortisoliarvot alenevat, kortisoli on tunnettu stressihormoonina. Eli se oma tunne, ihana rentoutunut olo on todistettavissa ihan tieteellisestikin.

Rakastan naurussa myös sitä, että joskus se toimii ikävässä tai hankalassa tilanteessa eräänlaisena hätävarana. Musta huumori on sallittua ainakin sairastuneiden kesken, jopa lääkärinkin kanssa voi joskus nauraa jos juttu oikein napsahtaa sopivaan hetkeen. Totisesti vaikka nauru ei paranna sitä tautia se todella hetkeksi poistaa kaikki maailman murheet.

Pienen lapsen naurussa on toki aina jotain maalman kauneinta. Olen monesti ajatellut että se jota lapsen nauru ei naurata on pakko olla jotenkin tunnetasolla kuollut tai vähintää lukossa.

Lisäksi on sitten ne eläimet, jotka ehkä eivät omasta mielestä naura vaan saattavat sen sijaan esim. läähättää, mutta jos kasvojen väritys on sopiva tai ilme vain sellainen, saattavat he näyttää meidän ihmisten silmissä nauravan ja mikä taas aiheuttaa itselle taas sen tunteen.

Kuka nauraa ja mistä syystä, toivottavasti ei kuitenkaan ilkeästi kenenkään kustannuksella. 

Naurua saisi olla vielä vähän enemmän maailmassa. Siinä vaiheessa kun omassa elämässä loppuu nauru kannattaisi huolestu.

Kallen nimi Suomen sotasurmien luetteloissa on Kalle Robert Juhonpoika Pellonperä, ikä 43, syntynyt 20.2.1875 ja kuolinpäivä 7.9.1918. Tilastoissa ja arkistoissa hänen kuolinpaikkansa on Tammisaaren vankileiri ja kuollut sairauteen vankileirillä. Se mitä arkistoista ei löydy, mutta kerrotaan että hänet olisi viety Tammisaaren murhan takia. Olisi murhannut Kumilan työväentalolla erään valkoisten, muistaakseni nimeltä Juho Peuralahti.

Suvussa kulkeva tarina on toisenlainen. Kallen tiedettiin olleen ihminen joka ei koskaan tarttunnut aseeseen. Hänen tapansa taistella punaisten joukoissa oli käyttää kynää ja julkaista artikkeleita, joista ei luonnollisesti vastapuoli pitänyt. Kynänhän tiedetään olevan aseista tehokkain.

Kalle oli mennyt naimisiin Amandan kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä Lahja Erika ja sisarensa jonka nimeä en tiedä. He asuivat Pöytyällä, Turun lähettyvillä. Elämä oli kovaa, Kalle elätti perhettään sekatyömiehenä. Kuvassa Kalle on mies lapsi sylissä ja risti otsalle piirrettynä merkkinä siitä että on kuollut. Sylissään oleva tytär on minun isoäitini.

Kalle koettiin niin suureksi uhaksi, että hänet lavastettiin murhaajaksi. Olisi teloittanut lähietäisyydeltä valkoisen. Todistajien lausunnot ovat olleet kuulemma niin uskomattomia, että ihme että sillon ei oikeus puuttunut syytteeseen. Todistajat ovat kodeistaan nähneet kaiken, tosin heidän kotinsa ovat sillä etäisyydellä työväentaloon että näköyhteyttä ei ole.

Näin Kalle tuomittiin rikoksesta mitä hän ei tehnyt. Hänet vietiin Tammisaaren vankileirille, jossa hän sairastui vakavasti. Amanda oli pyytänyt lupaa mennä hakemaan miehensä, oli pyytänyt taloudellista apua ilmeiseti myös paikkakunnan rikkaammalta väeltä. Häntä ei haluttu auttaa. Kallen ruumis on toimitettu myöhemmin johonkin Turun hautausmaalle, Amanda ei saanut haudata edes miestään.

Surullisia tarinoita, ja näitä on yhtä monta kun oli kuolluttakin, kummallakin puolella. Minun mielestä on hyvä että näistä asioista muistutetaan, näin sukutarinoina, mutta myös isompina historiallisina merkkipäivinä, jotta emme unohtaisi mennyttä ja osaisimme ihan henkilökohtaisella tasolla miettiä miten meidän tulee pitää pienimmilläkin teoilla rauhaa ja oikeutta yllä.

Sisarukset 1950-luvulla Rahkoilassa

Muistan hämärästi kun äidin äitini kuoli, en muista silloin ajatelleeni miten äitini pärjää. Äiti oli vahva ihminen ja hän tuntui selviävän mistä vain. Perheessäkin hän oli selvä johtaja (anteeksi vain isä :) ).  Epäilen vahvasti, että tyttärelläni on samat ajatukset minusta juuri nyt. Minä selviän koska olen vahva ja olen jo selvinnyt "mistä vain". Äidithän selviää mistä vain.

Isäni on elossa ja ilokseni hän jatkaa elämäänsä, hieman uusissa yllätyksellisissä uomissa. Äidin ja isän avioliitto kesti yli 50 vuotta. Äidin kuoleman jälkeen isä totisesti yllätti meidät kaikki ja aloitti uuden elämän uuden ihmisen kanssa. Nautin isän olemassaolosta vahvasti koska olen nyt tiedostanut mitä se on kun menettää vanhemman ja tiedän että sekin päivä tulee, että hän menee.

Puhun äidilleni päivittäin ajatuksissani. Yleensä hän ei vastaa. Saadessaan aivoverenvuodon äitini oli käynyt tuolla puolen. Hän kertoi että oli tullut tänne Rahkoilaan, tähän taloon missä nyt asustan. Täällä oli ollut perhepäivälliset, jossa oli läsnä äitini kaikki edesmenneet sisarukset, mukaan lukien hänen kaksoissisko Liisa Anneli joka oli kuollut vain muutaman kuukauden ikäisenä aikoinaan. Myös äitini vanhemmat olivat täällä. Puskalan suvun sukujuhlat oli mukavia, paljon puhetta, paljon hyvää ruokaa. Äitini oli siis yrittänyt osallistua tuohon päivälliseen, mutta Siviä-mummu oli ilmoittanut äidilleni että vielä ei ole sinun aikasi tulla mukaan.

Äiti ei siis kuollut tuohon aivoverenvuotoon vaan selvisi hengissä, tosin toinen puoli halvaantui ja hän ei siitä kuntoutunut kunnolla koskaan. Noin vuoden päästä tuli aika lähteä. Se oli äitini oma päätös, hän kieltäytyi tehokkaammista hoitotoimenpiteistä. Luulen, että häntä houkutti päästä päivällispöytään oman perheensä kanssa.

Äitini ollessa vielä ihan tajuissaan kävimme sanomassa hänelle hyvästit tyttären kanssa, voi sitä itkua. Toisaalta äiti hymyili siihen malliin, että ymmärsin mitä tarkoitetaan sillä kun ihminen on saanut rauhan. Tuo hetki on varmaan tyttäreni syntymän jälkeen elämäni toiseksi merkityksellisin hetki. Syntymä ja kuolema ovat vahvoja.

Ennen siunaustilaisuutta kävimme mummun ruumiin äärellä, ennen kun arkku suljettiin viimeisen kerran. Hän oli kaunis, muistutti paljon sitä Maijaa, jonka näkee hänen hääkuvissaan. Viimeinen suudelma otsalle ja tyttäreni laski hänen kasvoilleen pitsiliinan.

Nyt pystyn kirjoittamaan ja miettimään kaikkea tätä, ilman raskasta tunnetta sydänalassa. Sen verran aikaa on kulunut. Tarpeeksi.

Rahkoilan kylällä on pitkät juuret. Vuonna 1539 täällä oli jo 11 taloa. Varhaisin kirjallinen merkintä menee 1300-luvulle, jolloin tiedettiin Tavast-nimisen suvun omistavan tilan täältä. Hattulasta on tehty myös arkelogisia löytöjä, jotka todistavat täällä liikkuneen väkeä jo kauan ennen keskiaikaa. 

vuoden 1693 kartta Rahkoilasta

Sana Rahkoi on tuttu Mikael Agricolan hämäläisten jumalten listasta, Rahkoi kuun mustaks jakoi. Kettumäen rintellä on helavalkeita poltettu, Kettumäen takaa löytyy myös röykkiöitä ja kylältä löytyy mm. kuppikiviä, uhrikiviä, yksi niistä aivan Mierolan sillan kupeessa.

Kettumäen metsästä löytyy siirtolohkare, iso kivi nimeltä Itsemurhakivi, metsästä löytyy  myös käsittämätön hieno pystysuora kallion seinämä nimeltä Pirunkätkö. Tosin nykyään se itsemurhakivi ei ole enää metsässä vaan 1990/2000-luvuilla rakennetun omakotitaloasutuksen keskellä.

Pyhän Ristin kirkko, Hattulan vanha kirkko lienee paikkakunnan tunnetuin nähtävyys, mutta se sijaitsee Hurttalassa. Uusi kirkko, joka valmistui 1857, on taas Rahkoilassa. Rahkoila olikin aikoinaan Hattulan kunnan keskus, mutta 1970-luvun loppupuolella, vähitellen Parolasta kasvatettiin Hattulaan uusi kunnan keskus.

Minullakin on muistikuvia kaupasta ja postista uuden kirkon kupeessa. Me sisarukset kävimme täällä usein kylässä  mummulassa ja serkkujen luona, niin Hattulassa olevien kuin Hämeenlinnassa asuvien luona. Matkustimme junalla Hämeenlinnaan ja sieltä bussilla tai enojen kyydissä ajettiin Hattulaan. 

Kylän keskuksena toimii monasti kylän koulu, niin Rahkoilassakin, punainen puinen koulurakennus on saanut toimia opinahjona aina 2013 vuoteen asti, jolloin kunnanvaltuusto teki päätöksen lopettaa koulun vastoin kyläläisten toiveita. Aikaisemmin Marjatta-tätini (Reijo-enon leski os. Salvisto) oli ollut Rahkoilan koulun keittäjä ja asui tyttärensä Jaanan kanssa Rahkoilan koulun yläkerrassa. Jaana-serkun luokse hipsittiin tuolloin metsärinteessä olevaa polkua pitkin. Ohitettiin ensin Laakson talo, sitten Salviston talo ja siinä se koulu olikin heti sen jälkeen.

Äitini perhe, Puskalat, tuli tänne Virroilta, äiti eli täällä hyvin lyhyen aikaa elämästään. Isä, varsinaissuomalainen, Pöytyällä syntynyt ja kasvanut, ja pääasiassa Satakunnan Harjavallassa työskennellyt, toivoi aikoinaan että olisivat äitini kanssa muuttaneet tänne vielä vanhoilla päivillä. 

Äiti ja isä menivät naimisiin 1958. Puskalan perhe piti isästäni vaikkakin Puskalalaiset olivat olleet ehdottomasti valkoisten puolella sisällissodan aikoihin ja isäni perhe oli taas vakaumukseltaan punaisia. Puskalalaiset kuuluivat keskustaan ja isäni sosiaalidemokraatteihin. Rahkoilan Puskalan talossa ei koskaan liputettu vappuna, työväen juhlana. Isä oli kansakoulun opettaja ja sivistynyt mies ja se, että äitini, viinikassa, onnistui löytämään ja saamaan niinkin mahtavan miehen kuin isäni on, oli Puskalalaisten mielestä hienoa. Isäni ystävystyi vahvasti äitin veljien kanssa.

Vanhempani ehtivät viettää kultahääpäiväänsä vuonna 2008

Omat vanhemmat eivät koskaan muuttaneet Hattulaan, toive ei ehtinyt toteutua äitini kuollessa 2011 Harjavallassa. Hän kuitenkin ehti iloita, kun Pentti-veljensä jälkeen minulla on ilo asua tässä talossa, täällä kylässä, tällä paikkakunnalla.

Äiteen tuhkat, uurna, tuotiin hänen toiveesta Hattulan uuden kirkon hautausmaalle, oman perheen luo. Samaan hautaan missä ovat Siviä-mummu, Paavo-vaari, Pentti-eno, vaimonsa Sirkka ja heidän tyttärensä Ippa. Samaan hautaan on ajatus saattaa joskus tulevaisuudessa myös isäni tuhkat.

Olohuoneen ikkunasta näkyy pellot ja Hattulan uuden kirkon torni. Tämä maisema on minulle Rahkoila.

En ole viherpeukalo, kotiviljelijä. Viime vuonna onnistuin kasvattamaan yhden tomaatin ja kaksi kesäkurpitsaa vai oliko se 2 tomaattia ja 1 kesäkurpitsa, kuitenkin...

Se tomaatti maistui hyvälle. Tänä vuonna haastan itseäni ja esikasvatan parhaillaan lisää tomaatteja mm. päärynätomaatteja, helppoina pidettyjä kurpitsoita sekä yrttejä. Puutarhassa on kuitenkin jotain tasapainottavaa, vaikka sitä ei hoitaisikaan. Lupaan olla pettymättä jos joku ei onnistu ja lupaan nauttia kaikesta mikä kasvaa ja tuottaa tulosta.

Ylpeyteni on kuitenkin viinirypäle, joka eteläseinällä kasvaa vuodesta toiseen tuottaen ihania rypaleitä. Makua ei voi verrata kaupan vastaaviin. Näissä on metsämansikkaa, tammea, ihan erilaisia makuja. Aluksi pelkäsin tuhoavani köynnöksen. Saksassa asuvan serkkuni miehen Jensin sanat kuitenkin lohduttivat ja todistivat että tuskin minäkään saisin sitä tuhottua. Viinirypäle tekee juuret todella syvälle. Jos kasvi löytää hyvän paikan, vaikka leikkaisin se alas asti se "tuhoudu". 

Kukkasten suhteen edelleen yllätyn mitä kaikkea tässä tontilla kasvaa. On luonnonkasveja kuten sinivuokkoja, kalliokieloja ja istutettuja skilloja, pioneja, tiikerililjaa, palavaa rakkautta jne Ne ovat kaikki toistaiseksi aina jaksaneet kasvaa ja nautin niistä, erityisesti väreistä ja tuoksuista. Pionien värit erityisesti - tulee sellainen olo että tekisi mieli upottaa pää pioninkukkien sekaan, hukkua niihin hetkeksi.

Talo on täynnä muistoja, omia muistoja ja suvun muistoja. Kivistön perhe rakennutti tämän itselleen 1930-luvulla. Raimo Kivistö vieläkin muistaa miten hän saa maalia ihoonsa kun pienenä poikana juoksenteli talon maalausvaiheessa liian lähellä seinäpintaa. 1944 Puskalan Paavo ja Siviä, isovanhempani ostivat talon muuttaessaan Virroilta Hattulaan. Alkuperäinen suunnitelma muuttaa koko perheen kanssa Petsamoon poistui, koska Suomi menetti käsivartensa Venäjälle. Petsamossa olivat olleet jo isoisäni sekä kaksi vanhinta lasta Toini ja Reijo.

Toini meni naimisiin Veikko Kamppisen kanssa ja asettui Hämeenlinnaan. Muut lapset Reijo, Pentti, Jorma sekä äitini Maija tulivat tähän taloon. Äitini ja isäni hääjuhlat on juhlittu tässä huushollissa. Yhdessä vaiheessa alakerrassa asui kaikki kolme veljestä morsiammineen. 1960-luvun alussa enoni Pentti osti talon ja asui vaimonsa ja kolmen lapsen kanssa alakerrassa, mummun ja vaarin asustaessa yläkerrassa. Talossa on monesti asunut kahden kerroksen väkeä erilaisilla kokoonpanoilla.  Välillä eno asui alakerrassa ja serkkuni yläkerrassa, välillä eno asui yläkerrassa ja toinen serkkuni lapsineen alakerrassa.

Nyt yläkerrassa asuvat kissat herra Mailou ja leidi Pushkina. Yläkerrassa on myös tyttäreni omaisuutta hänen kiertäessään maailmaa, juuri nyt Kambodzassa. Alakerta on mm. koirien valtakunta, Kuukkeli ja Wendy sekä allekirjoittanut.

Talo on muistojen talo, mutta myös elämän talo. Täällä eletään hitaasti, hissukseen, rauhassa nautiskellen, juodaan kahvia, katsellaan omenapuita

Tuntuu että vahvimmin muuttuvat vain vuodenajat.

Australianpaimenkoira on ehdottomasti minun rotuni. Rakastan näiden tyyppien luonnetta. Lisätietoja rodusta, kasvattajista jne löytyy http://www.australianpaimenkoirat.net/ . Eivät välttämättä ole helpoimmista päästä, mutta äärimmäisen seurallisia.

En ole koirankouluttajana mikään konkari, tuntuu että se hyvä mitä olen näiden kanssa saanut aikaiseksi on pikemminkin sattumia kun pitkän työn tuloksia, toisaalta kyllä minä heitä osaan jo lukea ja epäilen että hekin lukevat minua suvereenisti. Koulutamme toinen toisiamme. Kuukkeli syntyi 2001 ja täyttää tänä vuonna 12 vuotta. Hänellä on seuranaan kaksi vuotta nuorempi Wendy-Wendula.

 Nautin tämän talon pihasta ja olen iloinen, että sen voin myös tarjota koiruille. Kuukkelilla on jo jonkinlaista vanhuuden häikkää takajaloissa, kankea, ja aina ei takapää "pysy mukana". Pihalla hän saa liikkua oman kuntonsa ja halunsa mukaan. Loppuun asti.

Jatketaan elämää vielä vähän aikaa yhdessä