Siitä on aikaa jo kaksi vuotta, joku sanoisi että "ihan vähän aika sitten". Toisaalta kaksi vuotta on pitkä aika, toisaalta lyhyt aika. Sain pitää äitini omalle aikuisiälle asti, olin onnekas. Äitini oli oman perheensä viimeinen, kaikki muut olivat jo menneet, viimeisimpänä Pentti-enoni.

Sisarukset 1950-luvulla Rahkoilassa

Muistan hämärästi kun äidin äitini kuoli, en muista silloin ajatelleeni miten äitini pärjää. Äiti oli vahva ihminen ja hän tuntui selviävän mistä vain. Perheessäkin hän oli selvä johtaja (anteeksi vain isä :) ).  Epäilen vahvasti, että tyttärelläni on samat ajatukset minusta juuri nyt. Minä selviän koska olen vahva ja olen jo selvinnyt "mistä vain". Äidithän selviää mistä vain.

Isäni on elossa ja ilokseni hän jatkaa elämäänsä, hieman uusissa yllätyksellisissä uomissa. Äidin ja isän avioliitto kesti yli 50 vuotta. Äidin kuoleman jälkeen isä totisesti yllätti meidät kaikki ja aloitti uuden elämän uuden ihmisen kanssa. Nautin isän olemassaolosta vahvasti koska olen nyt tiedostanut mitä se on kun menettää vanhemman ja tiedän että sekin päivä tulee, että hän menee.

Puhun äidilleni päivittäin ajatuksissani. Yleensä hän ei vastaa. Saadessaan aivoverenvuodon äitini oli käynyt tuolla puolen. Hän kertoi että oli tullut tänne Rahkoilaan, tähän taloon missä nyt asustan. Täällä oli ollut perhepäivälliset, jossa oli läsnä äitini kaikki edesmenneet sisarukset, mukaan lukien hänen kaksoissisko Liisa Anneli joka oli kuollut vain muutaman kuukauden ikäisenä aikoinaan. Myös äitini vanhemmat olivat täällä. Puskalan suvun sukujuhlat oli mukavia, paljon puhetta, paljon hyvää ruokaa. Äitini oli siis yrittänyt osallistua tuohon päivälliseen, mutta Siviä-mummu oli ilmoittanut äidilleni että vielä ei ole sinun aikasi tulla mukaan.

Äiti ei siis kuollut tuohon aivoverenvuotoon vaan selvisi hengissä, tosin toinen puoli halvaantui ja hän ei siitä kuntoutunut kunnolla koskaan. Noin vuoden päästä tuli aika lähteä. Se oli äitini oma päätös, hän kieltäytyi tehokkaammista hoitotoimenpiteistä. Luulen, että häntä houkutti päästä päivällispöytään oman perheensä kanssa.

Äitini ollessa vielä ihan tajuissaan kävimme sanomassa hänelle hyvästit tyttären kanssa, voi sitä itkua. Toisaalta äiti hymyili siihen malliin, että ymmärsin mitä tarkoitetaan sillä kun ihminen on saanut rauhan. Tuo hetki on varmaan tyttäreni syntymän jälkeen elämäni toiseksi merkityksellisin hetki. Syntymä ja kuolema ovat vahvoja.

Ennen siunaustilaisuutta kävimme mummun ruumiin äärellä, ennen kun arkku suljettiin viimeisen kerran. Hän oli kaunis, muistutti paljon sitä Maijaa, jonka näkee hänen hääkuvissaan. Viimeinen suudelma otsalle ja tyttäreni laski hänen kasvoilleen pitsiliinan.

Nyt pystyn kirjoittamaan ja miettimään kaikkea tätä, ilman raskasta tunnetta sydänalassa. Sen verran aikaa on kulunut. Tarpeeksi.