Vanheneminen on mielenkiintoista. En olisi nuorena koskaan arvannut mitä se oikeasti on. Isoin muutos tuli äidin kuollessa. Vaikka äidin puolelta kaikki enot ja tädit olivat jo menneet, oli äidin poistuminen isoin muistutus siitä, että kun edellinen sukupolvi lähtee, seuraava jatkaa, ja tämä kierto on ikuinen. Jonain päivänä minä poistun ja tyttäreni on se "vanhin". Toisaalta on myös sanonta Eivät vuodet ihmistä vanhenna, vaan hyvästien jättäminen (Michel del Castillo). Joten varmaankin kaikkien edellisten poistuminen ja heidän jättäminen on vanhentanut. Hyvästejä on sanottu.

Pienenä ajattelin että neljäkymmentävuotiaana olen aikuinen. Aikuinen on kypsä ihminen joka tietää mitä tekee. Ihmnen, jolla on elämä valmis. Täyttäessäni neljäkymmentä en kokenut näitä asioita todeksi omassa elämässä. Elämässa oli toki paljon valmista ja puolivalmista. Mutta että kypsä, joka tietää mitä tekee. Nauran tälle nykyään. 

Täytän tänä vuonna viisikymmentä, sen jälkeen käyn kohti kuuttakymmentä... siellä jossain on mm. virallinen eläkeikä... . Toisaalta oli jo hetken kansaneläkeellä 21 vuotiaana, joten sekin on jo koettu.

Vanheneminen ei kuitenkaan pelota. Nuorena sairastuin jo sen verran vakavasti, että voin todeta että useamman kerran on lääketiede pelastanut henkeni. Sairauteni eivät ole pahalaatuisua niinkuin lääkäri sanoo, välillä vain hidastavat elämääni. Toisaalta sairauteni ovat varmasti kasvattaneet minua, tiedän etten olisi minä ilman niitä. Ne kuuluvat minuun ihan niin kuin minun hiukseni kasvavat päässä, vasemmassa korvannipukassa on syntymämerkkini. En niistä kannata olla myöskään katkera, koska ilman niitä en olisi se mitä olen nyt.

Elämä on hyvä ja vanheneminenkin jatkuu