Suvun tarinat ovat kiehtovia, ainakin silloin kun niissä oma perheen jäsen ei ole syyllinen. Isänäidinisä, joka suvussa tunnettiin nimeltä Kalle Ruusunen oli juuri tällainen henkilö. Jonkun käsissä hänestä voisi syntyä kiehtova lyhytelokuva.

Kallen nimi Suomen sotasurmien luetteloissa on Kalle Robert Juhonpoika Pellonperä, ikä 43, syntynyt 20.2.1875 ja kuolinpäivä 7.9.1918. Tilastoissa ja arkistoissa hänen kuolinpaikkansa on Tammisaaren vankileiri ja kuollut sairauteen vankileirillä. Se mitä arkistoista ei löydy, mutta kerrotaan että hänet olisi viety Tammisaaren murhan takia. Olisi murhannut Kumilan työväentalolla erään valkoisten, muistaakseni nimeltä Juho Peuralahti.

Suvussa kulkeva tarina on toisenlainen. Kallen tiedettiin olleen ihminen joka ei koskaan tarttunnut aseeseen. Hänen tapansa taistella punaisten joukoissa oli käyttää kynää ja julkaista artikkeleita, joista ei luonnollisesti vastapuoli pitänyt. Kynänhän tiedetään olevan aseista tehokkain.

Kalle oli mennyt naimisiin Amandan kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä Lahja Erika ja sisarensa jonka nimeä en tiedä. He asuivat Pöytyällä, Turun lähettyvillä. Elämä oli kovaa, Kalle elätti perhettään sekatyömiehenä. Kuvassa Kalle on mies lapsi sylissä ja risti otsalle piirrettynä merkkinä siitä että on kuollut. Sylissään oleva tytär on minun isoäitini.

Kalle koettiin niin suureksi uhaksi, että hänet lavastettiin murhaajaksi. Olisi teloittanut lähietäisyydeltä valkoisen. Todistajien lausunnot ovat olleet kuulemma niin uskomattomia, että ihme että sillon ei oikeus puuttunut syytteeseen. Todistajat ovat kodeistaan nähneet kaiken, tosin heidän kotinsa ovat sillä etäisyydellä työväentaloon että näköyhteyttä ei ole.

Näin Kalle tuomittiin rikoksesta mitä hän ei tehnyt. Hänet vietiin Tammisaaren vankileirille, jossa hän sairastui vakavasti. Amanda oli pyytänyt lupaa mennä hakemaan miehensä, oli pyytänyt taloudellista apua ilmeiseti myös paikkakunnan rikkaammalta väeltä. Häntä ei haluttu auttaa. Kallen ruumis on toimitettu myöhemmin johonkin Turun hautausmaalle, Amanda ei saanut haudata edes miestään.

Surullisia tarinoita, ja näitä on yhtä monta kun oli kuolluttakin, kummallakin puolella. Minun mielestä on hyvä että näistä asioista muistutetaan, näin sukutarinoina, mutta myös isompina historiallisina merkkipäivinä, jotta emme unohtaisi mennyttä ja osaisimme ihan henkilökohtaisella tasolla miettiä miten meidän tulee pitää pienimmilläkin teoilla rauhaa ja oikeutta yllä.