Löysin vanhoja kirjeitäni, joita olin lähettänyt ystävälleni ja äidilleni. Olin lukion jälkeen lähtenyt vuodeksi töihin ulkomaille, peräti Tukholmaan asti. Silloin, ei-spostin ja tekstarin ja somen -aikaan se tuntui kaukaiselta kaupungilta. Puhelimella ei soiteltu kuin hätätapauksessa, koska se oli kallista. Yhteydenpito tapahtui käsin kirjoittamalla kirjeitä. Sain myös kaikilta lukionajan kavereiltani kirjeitä, ja nekin on tallessa.

Tämä ei tapahtunut 1900-luvun alussa vaan 1980-luvulla, ei niin kauan sitten.

Kirjeissä kerron arjen kuulumisia, kavereille kerron ihastumista, äidille kerron hotellin arjesta.

Jälkeenpäin olen miettinyt miltä äidistäni tuntui kun soitin hänelle, kysyäkseni täysin yllättäen lupaa lähteä töihin Ruotsiin, kahden viikon sisään soitosta, täysin yllättäen. Se vuosi oli minulle yksi parhaimmista ja ennen kaikkea herätys siihen että maailmaa on ympärillä, erilaisia ihmisiä, erilaisia kulttuureja. On hyvä tehdä hyppyjä oman mukavuusympyrän ulkopuolelle, etenkin nuorena.

Tänä vuonna oma lapseni lähti maailmalle, reppureissulle hieman kauemmas Aasiaan. Paluulippua ei ostettu menolipun yhteydessä. Skype, (vaikkakin välillä ei toiminut), facebook, instagram toivat tunteen että hän ei olekaan niin kaukana, niin kaukana kun Tukholma oli 30 vuotta sitten.

Nyt hän saapui puolen vuoden jälkeen takaisin. Minulla on tunne, että hän löysi sieltä toisen kodin ja paljon ystäviä.

Jos lähteekin vielä takaisin tai uudestaan muualle, ei minun tarvitse täällä miettiä pärjääkö hän siellä. Kyllä pärjää ja minäkin pärjään omassa elämässäni täällä.